Pohjetreeniä

Voi sunnuntai minkä teit! Mun jaloille nimittäin :D Eilisen miljoonan kävellyn kilsan linjaa oon siis jatkanut tänään, tosin tahtomattanikin vähäsen... Aamu alkoi harmaana ja sateisena ja eka kerta kun täällä tuli vettä mun aikana. Eh, no mun aikahan käsittääkin huimat viisi kokonaista päivää. Aamupäivän jälkeen tapasin St. Charlesin asemalla saksalaisen au pairin Ellenin, asuu noin puolen tunnin junamatkan päässä Marseillesta. Oltiin sovittu että nähdään portaiden luona, ja meikäjunttihan odotti liukuportaiden luona, kun Ellen tarkoitti paikallisella tasolla melko kuuluisia jättiportaita aseman pääoven edessä. Hyvä hyvä! Jotenkin kummasti taas päädyin syömään frozen yogurtia, tällä kertaa päällysteenä kiiviä, mansikoita ja kookoshiutaleita! Siinä on kyllä sellanen juttu missä ei varmasti uutuudenviehätys katoa.

Päivän rätit

Koska on sunnuntai, oli aikalailla kaikki kaupat kiinni. Suunnistettiin sitten rannalle, tosin kummallakaan ei ollut bikineitä mukana, koska aamulla sää näytti kaikelta muulta kuin rantakeliltä. Istuskeltiin siellä ja nautittiin lämmöstä, oli lepposaa. Jossain vaiheessa sitten toinen saksalainen, Ellenin tuntema au pair, liittyi meidän seuraan. Tai oikeastaan se ei saanut autoa parkkiin koska rantakatu oli niin ruuhkassa ja niinpä hypättiin sen kyytiin. Tää on nyt ihan hirveän noloa, mutta mä en oo ihan satavarma sen nimestä. Tai oon, mutta en osaa kirjoittaa sitä. Etsittiin parkkipaikkaa kissojen ja koirien, tai siis navigaattorin, kanssa. Innostuttiin kun löydettiin asuinalue missä oli paljon parkkeja ja pysäköitiinkin kaara, kunnes satuttiin katsahtamaan karttaa että missäs sitä ollaan ja todettiin, että näille seuduille ei tosiaankaan kannata jättää autoa.

Saatiin auto parkkihalliin ja mentiin vaan kaupungille kävelemään (!!!) ja istuskeltiinkin vähän aikaan. Ihan normaalia mukavaa jutustelua ja hengailua siis, I like! Puol seiskan aikoihin päätin lähteä kotiinpäin, että ehtisin jutella perheen kanssa jos huomiseen on jotain lisättävää. Niin no siis. Mähän menin taas taitavasti metrolla lähimmälle pysäkille joka jäi mun kodin lähelle. Ensinnäkään, se ei tosiaankaan ollut lähellä ja toiseksi, mun pienen kiertoreitin jälkeen se oli vielä kauempana. Ja kyllä, mulla oli kartta mukana. Multa nää tälläset jutut nyt vaan silti onnistuu. Olisin voinut itkeä onnesta kun näin vihdoin tutun Parc Borelyn. Mun viiden euron ballerinoilla se viimeinen kilsa tuntui kyllä pahimmalta ristiretkeltä ikinä, mutta olin silti iloinen, että ainakin oon eksyksissä Ranskassa!